Se oli isä, Niels Mikkelsen.
Hän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti oven jälkeensä ja astui esille.
"Vai sinäkö se oletkin", sanoi hän syvällä, raskaalla äänellä.
"Minä se olen, isä."
He seisoivat ja pitivät toistensa käsiä kauan.
"Jumalan kiitos", kuiskasi isä. "Hän on sinua niin kysellyt."
Ja hän huokasi kuin helpoituksesta.
Hans Hauge seisoi hetkisen ja tuijotti eteensä.
"Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän hiljaisesti.
"Meneehän se", vastasi isä. "Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut vaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet."