"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?" sanoi hän. Nyt oli
Hansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.
"Kuule, Anne", sanoi hän vaimentuneena. "Ehkäpä minä lopetan tuon säilikön teon." Anne hymyili.
"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut", sanoi hän. "Ja kyllä sinun on se saatava valmiiksi."
Hans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin latoon ja ylös yliselle.
* * * * *
Haugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli repaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja kankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori — hän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat kuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.
Saavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella, seisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti viulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi syömään.
Mies oli Kristen Gleng, kylä-soittaja, joka oli matkalla kylän kautta.
Kristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä. Milloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle, mihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä mainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin viuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia pikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren kansan koristuksia ja tarpeita.
Kristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt seisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja ihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.