Koskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen ja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn hienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä etäisyyteen.
Kypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui sävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne Haugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto kiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen kiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!
Rajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen vierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.
Silloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän takana ja hän katseli vakavana tielle päin.
Sitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse sinne, missä sisar seisoi.
"Mikä mies se tuo on?" kysyi hän.
Sisar loi silmänsä alas.
"No, sehän on Kristen Gleng" vastasi hän hiljaisesti.
Hans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja kääntyi sitten sisareensa päin.
"On muutamia tuollaisiakin", sanoi hän.