Inger-emäntä oli noussut.
"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."
Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.
"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä. Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."
Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä loimu.
Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.
"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos", lisäten.
"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."
Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.
Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.