Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli epätoivon partaalla.
Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään oli prokuraattorilla seuralainen.
Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen, vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.
Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä itseään.
Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.
"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan. Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän kuolee ennenkuin saa tuomionsa."
Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.
* * * * *