"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava kuin jalo. Hyvä — teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos — niin, eihän minun tarvitse sanoa —."

Molemmat miehet löivät kättä.

Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.

"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke vielä portailta hänelle.

"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului vastaus alhaalta.

Ja molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.

Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle. Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.

Se oli Hans Nielsen Hauge.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Haugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa kylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia kestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään tehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta tekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä tyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.