"Ja ilolla", vastasi tämä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää; sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.
Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.
Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät, suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan. Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.
Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.
"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"
Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.
"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."
Poika katsoi isäänsä.