Mutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana päivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut, kahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui kuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli pappiin nähden hävinnyt.
KOLMAS LUKU
Tunen kirkossa laskettiin rippilapsia Herran ehtoolliselle.
Vanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko paistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän kullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa värisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja oli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten kalvenneitten puitten keskellä.
Kaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain. Vanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa kansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän takana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.
Niels Mikkelsen Hauge seisoi pihalla kirkkopuvussaan ja odotteli.
Naisväki tuli myöhään valmiiksi; rippilapsi myöskin vielä viipyi.
Hän oli vielä kamarissaan, jossa sisar Anne auttoi häntä pukemisessa.
Mieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään koristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. "Ei tule noudattaa maailman turhuutta tällaisena päivänä", oli hän sanonut; mutta sekä äiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä juhla-asuun; "täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne parhaimpansa", oli äiti sanonut — ja niin poikanen taipui.
Nyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä ja laitella miten parhaaksi katsoi.