"Hän on pyhimys — tuo Hans", kuiskasi muuan.
Sen enempää ei puhuttu.
Kun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan kansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli seurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.
Niels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin menivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet saapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan pappilan ohitse.
Vihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä nenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella; kappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.
Lakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi hiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.
Hans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä, sai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän astuessa alas kieseistä.
Nuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti häntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.
Sitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja veljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki lukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.
Esipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja lempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin sitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui Hänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen kärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.