Hans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä kädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen sallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa tunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan siihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin kuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista haluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin kokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä huoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin suuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.
Eikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon ajatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi hänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut naisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa juhlapuvuissaan?
Ja Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili Isämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset olisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen sieluaan.
Mutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne ajatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä, ne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän totisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka Jumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Silloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle kolmasti, hyvin lempeästi.
Häneltä pääsi itku — oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut; mutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä ison pojan itkeä.
Nyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän lauloi mukana tietämättä mitä lauloi.
Sitten alkoi kuulustelu.
Hans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle yhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen rohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut ja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer neljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten vieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.
Hän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean vastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka kuuntelivat.