"Aivan niin, aivan oikein, poikaseni", sanoi hän.
Hans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä seisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin ylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että Hän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja ajatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi ajatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän — ja kylmä hiki nousi taaskin hänen otsalleen. "Aivan oikein, ihan oikein poikaseni", sanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti hän Hansia olalle ja meni edelleen.
Silloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa hänen äitinsä istui.
Äiti nyökkäsi ja näytti onnelliselta.
Ja Hans Nielsen veti syvän henkäyksen.
— — —
Kuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät alasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.
Kullekin vuorostaan tehtiin ratkaisevat kysymykset.
Yksi kerrallaan vastasi hiljaisesti.
Kun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta kosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus hiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä ja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun pappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: "niin anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi", tunsi pappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä tahtonutkaan heittää.