"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille siten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen, silloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä sydämen pelto menisi hukkaan."
Olipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans
Hauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.
Kauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt syysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen raivaustyössä.
Oli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli nyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli sisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans myös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista aikeistaan.
Hän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun suoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla; niitä hän nyt alkoi kaataa.
Puu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä putoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi savikkorannan vieritse.
Nyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui märällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin kiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.
Hän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja piti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla, ettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.
Hän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle jo toisen kerran.
Tuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni; nyt oli jo kuolema tulossa.