Ja hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan tuskallisesti.
Oliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja
Jumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?
Eivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet valtaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli hänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä kenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös virrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla ja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.
Joen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret pitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut kauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään pelastumismahdollisuutta.
Hän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän Kristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja pelastaisi hänet kuoleman vaarasta.
Silloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli hän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.
Hän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen nimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.
Nyt seisoi sisar tuolla ylempänä ja huusi taasen, tähystellen.
Ja hän vastasi.
Kun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli hän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.