Ja hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui hänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi. Ainoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko, nimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että hän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.
Kolmannen päivän illalla oli hän kovin levoton.
"Minua niin peloittaa, Anne", sanoi hän tavan takoa sisarelleen. Sitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa valittaen ja kovasti kuumeisena.
Kello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa ääressä.
Talikynttilä paloi, äiti istui ja luki postillaa.
Poika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän nousi puolittain istumaan vuoteessa.
"Minäpä kuolen, äiti!" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys kuului raskaalta.
Silloin äiti purskahti itkuun ja itki kauan kirjan yli kumartuneena.
Poika makasi ja katsoi eteensä.
"Älä itke, äiti", sanoi hän.