Poika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja istui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi itkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen. Suun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten hän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen jotakin supisten.
Se oli Niels Mikkelsen Haugen ja Maria Olantytär Haugen nuorin poika
Hans.
Joku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi päätään, mutta luki kohta edelleen.
Se oli äiti.
Hän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja seisahtui hetkiseksi.
"Saatpa lopettaa nyt — täksi päiväksi", sanoi hän.
Hans kääntyi tuolilla ja katsahti äitiin.
"Kyllä, pian", vastasi hän.
Äiti seisoi ja hymyili vähän.
"Nyt on jo myöhä", sanoi hän. "Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin ylös."