"Mitä siitä sanot, Ingeborg!" huudahti hän.
Sitten hän taas lauloi:
"Sä kuule, kaunis neito,
Oi, armas ystäväin,
On oloni niin outo,
Se käännä oikein päin!"
Kaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen ohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi koneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.
Ja Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen Haugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan sumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa eikä hän puhunut mitään.
Hänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen ruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään kiikkunut ja humissut.
Sitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun, itkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja heikkona.
Lasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat häntä hartioista.
"Hans Nielsen!"
He ravistelivat häntä.