* * * * *
Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet enää elää ilman toistensa seuraa.
Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin, kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen tyttärensä omakseen.
Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta. Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia, jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.
Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana hänelle.
* * * * *
Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.
Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.
Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät astelivat vaiti toistensa rinnalla.
Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.