Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman lapsensa tämän syliin.
Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:
— Karin!
Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.
Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan, vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.
Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään, palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.
Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana. Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.
Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi, sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä sukurasituksesta.
Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.
— Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, — yksi vuosi ja sitten Hilma on vapaa.