— Kun sitten tämä Hilman asia tuli, niin minä en voinut enää olla vaiti. Minun täytyi pelastaa hänet, sillä me kaikki olemme syypäitä hänen onnettomuuteensa enemmän kuin hän itse onkaan. Meillä kaikilla on raskaita rikoksia kannettavana omallatunnollamme, kuinka me siis voisimme mennä hänen tuomarikseen?
Kun he yhdessä läksivät sairaalasta pois talvisen päivän hämärässä, nuo kaksi vanhaa vaimoa, äiti ja tytär, jotka olivat oman elämänsä salaisuudet paljastaneen äidin sydämen uhraamisvoimassa, sen kautta hankkiakseen pelastuksen nuorimmalle polvelle, niin oli heidän mielensä ihmeellisen sees ja rauhallinen.
Eivät he sanaakaan toisilleen sanoneet, sillä he uskalsivat olla toistensa seurassa vaiti, niinkuin on kaksi ihmistä, joiden sisällä suuret voimat liikkuvat ja he tuntevat ne yhteisiksi. Mutta kun he jonkun matkaa olivat sairaalasta tulleet, tarttui Helena Marin käteen. Ja näin he kulkivat sanaakaan sanomatta toisilleen, näkemättä ketään vastaantulijoista, äidinrakkauden suuren ja pyhän voiman täyttäminä asuntoaan kohden.
Kun he sitten seuraavana päivänä jälleen tulivat katsomaan Hilmaa, niin sanoi hoitajatar, että tämä oli nukkunut koko yön levottomasti ja että hänellä oli jälleen harha-ajatuksia, joihin oli viisainta myöntyä.
Hilma oli levottomampi kuin edellisenä päivänä äitinsä ja äidinäitinsä käydessä hänen luonaan. Hän alkoi heti kertoa, että kun yöhoitajatar oli ollut poissa ja hänen sijassaan eräs toinen, niin se oli muuan Esterin tuttava rouva, joka oli tullut sinne odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin veisi pikku Kertun mukanaan. Tämän tähden oli Hilma koko yön valvonut, sillä hän antoi mieluummin pois henkensä, kuin lapsensa.
Molemmat äidit olivat uskovinaan hänen sanojaan. Mutta pian Helena oli kääntänyt puheen toisaanne sillä suurella rohkeudella, mikä aina on paljon kärsineellä naisella ja alkoi mielisairaalle Hilmalle kertoa hauskoja juttuja Hilman nuoruudesta. Ja Mari kuuli, miten äitinsä saattoi nyt kulkea ajatuksissaan hymyillen kaikkien niiden asioiden ohitse, mitkä eilen vielä koko kauheudessaan olivat ilmenneet, jutella tapauksista, mitkä olivat sattuneet juuri samoina vuosina, ja hänen sydämensä täytti tavattoman korkea ja kaunis ilo siitä, että hänellä oli juuri tuollainen äiti kuin Helena.
Kun molemmat naiset läksivät sairaalasta, niin sattui laitoksen ylilääkäri seisomaan apulaisensa seurassa ikkunan luona. Hän silloin sanoi tälle:
— Katsohan noita kahta naista tuolla. Siinä on sen viimeksi tuodun lapsenmurhaajan äiti ja äidinäiti. He kertoivat minulle eilen elämäntarinansa, koko sen juhlallisen tarinan, missä äidintunne näkyy koko alastomuudessaan. Ja kun minä heitä katselen, niin ymmärrän varsin hyvin, miksi Goethe Faustin toisessa osassa antaa äitien valtakunnan olla sen paikan, minne ei paholainen uskalla astua.
KAHDEKSAS LUKU.
Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut. Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa, varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään. Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt. Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja lapsen kielellään leperrellä hänelle.