— Minun mieheni oli kuollessaan hyvin kunniassa pidetty mies ja hänen arvonsa oli suuri koko läänissä. Mutta sellainen hän ei olisi ollut, jos kaikki olisivat tienneet sen, mitä minä tiedän. Hän ei rakastanut nuorena minua yksinään, vaan hänellä oli aina monta muuta. Minut hän otti sen vuoksi, että hän sai talon minun kauttani, kun olin vanhempaini ainoa lapsi. Näin heti alussa hyvin pian, minne hänen luontonsa hänet veti, näin, kuinka hän otti milloin minkin naisen omakseen. Ja minä kärsin sen alussa vaivalloisesti, mutta sitten hän muuttui ja kaikki oli helpompaa, kun minulla oli lapsia, joista kuudesta ei kuitenkaan ole jäänyt eloon muuta kuin tämä vanhin, Mari. Muut kuolivat vähää ennen täysi-ikäiseksi tulemistaan, kuolivat siksi, että taivas rankaisi heissä kaiken sen vääryyden, mitä vanhempansa olivat tehneet. Minun omallatunnollani ei ole ainoastaan se, että aijoin Marin tappaa, vaan suorastaan murha, vaikka se ei ole koskaan tullut ilmi.
— Voi, äiti, äiti! vaikeroi Mari.
— Ole huoleti, Mari, sanoi Helena. — Minä olen jo saanut rauhan. Ja jos vanhoilla päivilläni minun on vielä vastattava kaikesta oikeuden edessä, niin en minä sitä pelkää.
— Sen suhteen voitte olla aivan rauhassa, sanoi lääkäri. — Mikään siitä, mitä täällä lausutte, ei tule muiden tietoon. Minut sitoo lääkärivalani.
— En minä nyt enää mitään pelkääkään, vaikka tulisikin jotain. Minä kerron kaiken. Mieheni alkoi suhteen oman palvelijattareni kanssa. Hän alkoi sen vähää ennen Marin syntymää. Minä näin sen, mutta en voinut sitä estää. Talossa ei siihen aikaan ollut muita kuin me kolme. Vanhempani olivat heti naimisiin mentyäni kuolleet ja talo ei ollut vielä silloin niin suuri kuin se nyt on. Tämän sanon sen tähden, että ymmärrätte, kuinka kaikki saattoi tapahtua sillä tavoin kuin tapahtui. Mari oli puolen vuoden vanha, kun tuolle palkolliselle tuli aikansa. Mieheni pakoitti minut silloin auttamaan synnytyksessä. Ja minä tein sen, sillä enhän uskaltanut vastustaa mieheni käskyä. Ja lapsi syntyi, terve poikalapsi ja minä sen autoin maailmaan. Oman mieheni aviottoman lapsen! Minä sen tein, sillä minä rakastin sittenkin miestäni, sillä olihan hän minunkin lapseni isä. Mutta mieheni ei tahtonut, että asia tulisi tietoon, että lapsi jäisi eloon. Ja hän pakotti silloin minut…
— Älkää jatkako äiti, älkää jatkako…
— Hän pakotti silloin minut surmaamaan lapsen. Ja minä tein sen. Minä en vieläkään voi käsittää, kuinka minä sen jaksoin tehdä, kuinka minulla oli uskallusta. Minä olin aivan kuin unessa. Minä kuristin lapsen ja mieheni hautasi sen jonnekin, en tiedä minne, hän ei sitä koskaan ilmoittanut minulle. Kaikki oli rauhallista sen jälkeen. Piika sai muuttaa talosta pois, sen minä vaadin. Hän läksi seuraavana pyhäin miesten päivänä. Hän meni erään torpparin kanssa naimisiin ja on nyt jo kuollut. Kaikki muut ovat kuolleet, minä yksin elän. Mutta minä en koskaan voinut tuota hetkeä unohtaa, jolloin lapsi korisi, kun sen kuristin. Minä kuulin sen aina öilläkin ja sävähdin äkkiä valveille. Pelkäsin tulevani hulluksi. En jaksanut sitä tuskaa kantaa, en kestää sitä kauhua. Eräänä päivänä otin Marin syliini, menin järven rantaan, aivan äkkijyrkälle kohdalle ja heitin lapsen veteen ja hyppäsin itse jälestä. Mieheni oli nähnyt sen. Hän veti meidät molemmat maalle. Siinä on minun elämäkertani.
— Mikä kamala elämäkerta! sanoi lääkäri.
— Kamalahan se on ollut, mutta sen jälkeen mieheni ja minä olemme koettaneet sen kaiken sovittaa. Vaikka emme lain edessä olleetkaan, vaikka ei kukaan meitä ollut tuominnut, niin me olemme tehneet kaiken, minkä olemme voineet sovittaaksemme. Ja niin kai se on, että tämä rikos on sitten ollut monen siunauskin. Miehestäni tuli sen jälkeen hyvin kunnollinen ihminen, hän rakasti minua syvästi ja uskollisesti ja minä olen aina säilyttänyt hänestä hyvän muiston.
Helena oli vähän aikaa vaiti.