— Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli pieni, mutta en onnistunut.
— Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.
— Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.
— Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan vaadi!
— Mutta minä vaadin, sanoi Helena. — Minä olen nyt jo viisikymmentä vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin. Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä olen aivan varma.
— Hyvä emäntä, sanoi tohtori estellen. — Minä en ole täällä tuomari, ainoastaan lääkäri. Teidän ei tarvitse ilmoittaa seikkoja lähemmin.
— Kun kerran on tullut tilityksen päivä, sanoi Helena vakavasti, — niin silloin on kaikki yhdellä kertaa selvitettävä. Minun on puhuttava nyt, sillä nyt on oikea hetki.
Huoneessa oli aivan hiljaista, kun Helena hengähti syvään ja alkoi kertomuksensa: