— Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?
— Jäädään tänne, sanoi Helena. — Jumalan vapaan taivaan alla ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.
He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset katot hohtivat auringon valossa.
— Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari hiljaa.
— Uuden ja entistään paremman alun.
— Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.
— Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.
— Minä tarkoituksen?
— Tarkoituksen äitinä.
— Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.