— Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.
— Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?
Mari nyökkäsi hiljaa.
— Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.
— Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. — Minä tunsin heti, kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.
— Niinkö sinä äiti uskot?
— Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään, niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä selvillä, minkätähden hän elää.
— Ja minkätähden minä, sanoi Mari.
— Ja minkätähden minä, lausui Helena.
He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.