Helena alkoi harvalleen puhua:
— Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville suvuille syntyy onnen kangas.
— Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.
— Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.
Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:
— Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on meidän osuutemme suuressa tehtävässä.
— Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!
— Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se riistäisi lapselta jotain.
— Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.
— Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen, mitä on äidin täysi rakkaus.