— On täällä kotona töitä kyllä.
— Enköhän minä niistä selviä Alman kanssa. Kohta ei Almankan tarvitse olla miehiä auttamassa, niin että joutaa hänkin. Ja virkkuhan minäkin vielä olen. Eikähän tuota matkaa monta päivää kestä, jos siellä olet pari päivää. Kuulet mitä Hilmalla on sydämellään.
— Mutta ei se Kalle päästä, vaikka sanoisin syynkin. Naisten juttuja, sanoo hän vain, kun ei se Hilmasta oikein pidä, lausui Mari.
— Kyllä Kalle päästää, jos Esko vain hänelle puhuu, sanoi Helena. —
Ja Eskon pään saa kyllä Alma kääntymään, siitä olen varma.
Helena kävi tuvan puolella ja palasi pian Alman seurassa. Kun asia oli Almalle selitetty, sitä myöten kun Mari arveli voivansa sanoa, ilmaisematta mitään Hilman huolista, niin hän lupasi vielä samana iltana puhua miehelleen.
Aamulla Mari sitten aamiaisen aikana ilmoitti aikovansa lähteä
Helsingissä käymään, Hilmaa katsomaan.
— Oletko sinä hullu? sanoi Kalle. — Mitä sinä sinne nyt menet tällaiseen aikaan? Mene talvella, kun ei ole kiireitä. Ei tässä nyt hevosetkaan työstä jouda sinua asemalle viemään.
— Käveleehän sitä tuollaisen matkan, eihän se ole kuin viisitoista kilometriä, sanoi Mari.
— Antaa äidin nyt mennä, kun hän tahtoo nähdä lastaan, sanoi Esko. — Onhan tuota äitimuori täällä kyllä saanut ahertaa, niin että hänenkin täytyy kerran saada pitää hauskaa.
Kalle murahti ensin, mutta kun Esko leikkisästi jatkoi puhetta, kuinka muka emäntä menee kaupunkiin oppiakseen uudet tanssit ja muut hyvät ja sitten sieltä tullessaan heitäkin opettaa, niin ei Kallekaan voinut olla vetämättä suutansa hymyyn. Murahti hän kuitenkin vastaan matkarahoja ajatellessaan, mutta kun Helena sanoi ne suorittavansa, niin päätettiin, että Mari vielä samana iltana lähtee matkaan, jotta pääsee yöllä ohi kulkevaan junaan ja on aamulla Helsingissä.