Illalla Mari läksi pieni eväsnyytti kädessään astelemaan asemaa kohden. Aikaa hän oli varannut runsaasti, jotta ei tarvinnut itseään uuvuttaa. Helena saattoi häntä jonkun matkaa. Tiellä he puhelivat jokapäiväisistä asioista, mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä kummankin mielessä oli alati tuo lause: Minä olen niin yksin.
Erään mäen töyryllä Helena sitten jätti hyvästi.
— Jos mies on ollut hänelle kelvoton, niin sano sille suoraan ajatuksesi. Olethan sinä hänen vaimonsa äiti.
— Voinhan minä sen tehdä, lausui Mari.
— Minäkin olen toisinaan elämässäni, vaikka siitä on jo niin monta vuotta, että se tuntuu aivan kuin himmeältä, tuntenut, että olin yksin. Ei se ole helppoa, ei ole. Sano hänelle sydämelliset terveiset minultakin.
He erosivat ja Mari läksi astelemaan illan hämärässä asemalle päin. Hän nousi yöllä junaan ja läksi Helsinkiä kohden.
TOINEN LUKU.
Niin kauan kuin Mari vielä oli ollut junaan astumatta, oli tämä matka hänestä tuntunut aivan välttämättömältä, mutta kun hän oli tullut junaan toisten ihmisten joukkoon ja keskelle heidän hyörinäänsä, tuntui koko lähtönsä aivan tarpeettomalta. Oli kai Hilma silloin kirjettä kirjoittaessaan sattunut olemaan hiukan alakuloisella mielellä, ja siitä johtui tuo yksinäisyyden tunne, ja kerrankos onnellisinkin vaimo tuntee itsensä yksinäiseksi; tuollainen mieliala tulee aivan äkkiä ja pitää ihmisen vallassaan joskus päiväkausia, joskus ainoastaan muutaman tunnin. Eihän hänkään, Mari, olisi koko kirjeelle niin suurta painoa pannut, ellei olisi juuri samana iltana puhellut äitinsä kanssa asioista, jotka järkyttivät mieltä. Kun niiden ajatusten valossa sitten ajatteli Hilman kirjettä, niin tuntui niin vaikealta, että täytyi päästä lähtemään hänen luokseen.
Helsingin asemalle saavuttua Mari tunsi itsensä hyvin araksi. Kaikkialla oli sellaista touhua ja kiirettä, että tunsi olevansa aina tiellä. Siitä oli jo monta herran vuotta, kun hän oli Helsingissä käynyt ja silloinkin Kallen seurassa. Nyt hän oli yksinään. Kadulle päästyään hän olisi tahtonut tiedustella sitä katua, minkä varrella tiesi tyttärensä ja vävynsä asuvan, mutta kun kaikki kulkivat kovalla vauhdilla ohitse, ei hän uskaltanut kääntyä heidän puoleensa. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja sai tietää, minnepäin oli kuljettava, Sörnäisiä kohden.
Mari asteli nyytti kädessään, koettaen väistää ihmisiä, jotka hänen mielestään tahtoivat aivan kuin väkisin tyrkätä hänet syrjään.