— Kyllä täällä on niin paljon ihmisiä, sanoi hän itsekseen, ettei täällä tiedä, minne edes menee surussaan, jos yksin tahtoo olla. Ja ei kai siitä surusta koskaan vapaaksi pääse, ellei sitä yksinään saa sydämestä ottaa pois.
Mutta samassa hänelle tuli outo ajatus. Kuinka hän nyt näin uskoi, että ihminen yksinään voi surunsa voittaa? Kyllä kai surunsa voittamiseen aina tarvitaan toisen ihmisen hyvä sana. Mutta silloin johtui mieleen koko entinen eletty elämä suurine vaikeuksineen, ja selvästi hän tunsi, kuinka yksin hänkin oli aina saanut olla. Mutta niin ei saanut hänen tyttärensä käydä, ei Hilman. Jos hänellä oli surua, voi hän kaikesta aivan turvassa puhua äidilleen, kyllä tämä ymmärsi. Ihmissydän oli aivan kuin puuastia; täytyihän sekin aina uutterasti huuhtoa, mutta ei sillä hyvä, täytyi hiekan avulla pestä ja auringossa antaa kuivua.
Ja jo alkoi mieli jälleen reipastua ja muisto omista suruista kadota tätä kaikkea ajatellessa. Istua Hilman seurassa ja puhella kaikesta aivan suoraan, peittelemättä, — se mahtaa olla mieluista, sillä eipä hän vielä koskaan ollut kuullut aivan avomielistä sanaa tyttärensä suusta, liekö sitten syy ollut hänessä, äidissä, vai tyttäressä.
Kysellen ja tiedustellen katua ja sen numeroa Mari pääsi viimein siihen taloon, missä kirjaltaja Latvala asui, nousi portaita ylös ja avasi sen oven, jossa oli Latvalan nimi.
Hellauunin vieressä oleva nainen kääntyi ja huudahti iloisesti:
— Äiti!
Pian olivat äiti ja tytär toistensa sylissä, ja Marin silmiin nousivat kyyneleet hänen tuntiessaan oman lapsensa käsien kietoutuvan kaulaansa. Hellalta kuuluva kärinä eroitti heidät. Hilma kiiruhti sekoittamaan pannussa paistuvia perunoita.
— Istukaa, äiti, istukaa, sanoi Hilma. — Minä tässä laitan lapsille hiukan ruokaa. Sanohan, Kerttu, päivää mummullesi. Ei näy muistavan enää teitä siltä ajalta, kun me siellä maalla olimme. No, olihan Kerttu silloin aivan pikkuinen tyttö.
Mari hyväili somaa, viisivuotiasta tyttöä, joka tuli häntä kättelemään.
— Ja tuo on sitten Maria, sanoi Mari osoittaen vuoden vanhaa tyttöä, joka istui lattialla leikkien puupalikoilla ja silmät pystyssä katsellen vieraaseen.