— Onko hän sinulle hyvä?
— Kyllähän Oskari hyvä on, en minä voi muuta sanoa. Ei hän minulle ole koskaan mitään pahaa tehnyt, ei edes äyskinytkään. Ja lapsista hän pitää. Mutta kun se juominen on päässyt niin kovaan valtaan. Siitähän se ikävyys tulee.
— Hän ei siis olekaan sitä jättänyt?
— Pahemmaksi hän vain on tullut. Melkein joka ilta hän tulee hiukan liikutettuna kotia. Ja kun sitten menee koko ansio siihen. Kyllähän Oskari hyvin ansaitsee. Hänellä on siinä sadanviidenkymmenen ja sadankahdeksankymmenen markan välillä kuukaudessa. Mutta kun siitä ei meille kuitenkaan riitä mitään. Minä saan aina litviikirahoista vain neljäkymmentä markkaa, ja sillä on sitten maksettava huoneen vuokra, meidän kaikkien ruoka ja kaikki talousmenot. Eihän se riitä mihinkään.
— Olisit tarvitessasi pyytänyt sieltä meiltä apua, sanoi Mari. —
Eiköhän tuota olisi riittänyt.
— Mitä minä sieltä tulen pyytämään, sanoi Hilma. — Kun kerran Oskari ansaitsee hyvin, ei minun sovi muualta ottaa mitään. Olen kyllä koettanut tässä ansaita väliin jotain. Olen pessyt ja silittänyt. Mutta silläkin saa niin vähän. Ja sitten nuo lapset! Enhän voi aivan hoidotta jättää noita raukkojakaan, täytyyhän minun olla heidänkin kanssaan. Enkä minä nyt enää oikein jaksaisikaan. Väärinhän on puhua miehestään pahaa, mutta kyllä se niin on, että minä en jaksa enää yksinäni kantaa kaikkea.
— Niin, puhu, lapseni, puhu, se keventää sydäntä.
— Se Oskari alkoi siihen aikaan juoda, kun alkoi se suuri kirjaltajien lakko. Oli sekin aikaa! Minä olin juuri vähää ennen synnyttänyt Kertun. Kun ei Oskari silloin ansainnut mitään, niin minä kävin työssä. Lakkokassasta annettiin kahdeksantoista markkaa viikossa avustusta. Mutta Oskari joi aina ne rahat ja vuokra jäi ihan maksamatta. Kerttua hän ei hoitanut, niinkuin olisin tahtonut, vaan jätti lapsen aivan yksinään asuntoon. Oli se silloin hirveätä olla vieraassa paikassa työssä ja aina yhtäpäätä muistaa, että kotona lapsi huutaa yksinään, ehkä loukkaa itsensä, eikä ole ketään joka sitä auttaisi. Oikein siunasi taivasta joka kerta, kun kotia tuli ja sai sen nostaa syliinsä.
Ei Mari osannut sanoa tähän mitään. Molemmat naiset olivat hetkisen vaiti, ja Hilma hoiteli sylissään olevaa lasta.
— Teillä ei ole muuta kuin tämä yksi huone? kysyi Mari.