Ja hän alkoi kertoa kaikenlaista, mitä oli nähnyt, ja kuvaili, kuinka hän aina silloin oli auttanut lapsia, ollut niille hyvä ja koettanut korvata sen hellyyden, mitä ne eivät äidiltään olleet saaneet.
Mari kuunteli, ja elävästi hän muisti kotoaan erään kanan, jolla ei ollut omia poikasia, mutta joka kulki ja kokoili toisten kanojen poikasia siipiensä alle.
Ester puheli koko ajan. Lopuksi hän sanoi hyvin mielellään haluavansa jäädä keskustelemaan, mutta kun piti mennä torille, niin hänen täytyi jättää miellyttävä seura. Lähtiessään hän vielä kiitti Maria hauskasta seurasta.
Hänen mentyään kysyi Mari:
— Mikä hepsankeikka tuokin oikeastaan on?
— Hän käy täällä ihan joka päivä. Ja kun hän on Oskarin sisar, niin en minä voi häntä poiskaan ajaa. Kyllä kai minä hänen kanssaan voisin sopia, ellei hän myötäänsä pyrkisi huomauttamaan minulle, että olen häntä paljoa alhaisemmalla sivistysasteella ja että hänen veljensä oikeastaan olisi voinut naida jonkun muun, joka ei olisi maalainen. Enhän minä täällä tulisi ollenkaan toimeen, ellei tässä naapuritalossa asuisi Aino Penttilä. Hänen seurassaan minun on aina hyvä olla.
— Ja mikä hänen miehensä on?
— Kirjaltajahan sekin on, ja oikein kunnollinen mies. Kyllä Aino hänen kanssaan on onnellinen, sen huomaa ihan kaikesta. Mies on hänelle kerrassaan hyvä, ei juo, ei tuhlaa ja on kaikki joutoaikansa lasten seurassa. Heillä on kolme lasta, kaikki niin terveitä ja iloisia lapsia. Jumala on heitä suurella onnella siunannut.
— Hänelle kai sinä olet aina vaikeina hetkinä voinut kertoa kaikesta?
— Enhän minä voi vieraalle mitään sanoa. Kai Aino silti ymmärtää kaiken, onhan hänellä silmät päässä, mutta en minä mene miestäni alentamaan hänelle, en koskaan. Pitäähän vaimolla sen verran olla ylpeyttä.