Molemmat olivat pitkän aikaa vaiti.
— Lapsi parka, sanoi viimein Mari, — kyllä sinulla on ollut vaikeat ajat!
— Ovathan ne, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä parane, sillä tottakai Oskari viimein tulee huomaamaan, ettei tämä elämä tällaisena voi käydä laatuun. Enhän minä muuten jaksaisikaan elää, ellei sitä toivoa olisi olemassa.
— Ethän sinä, onneton lapsi, toki ole ajatellut päättää päiviäsi, sanoi Mari hiljaa.
— Eihän sitä voi millään estää, että toisinaan väsyykin ja tulee ajatelleeksi poismenoa. Mutta silloin aina muistuvat mieleen lapset, joiden tähden on jäätävä elämään. Eihän noiden raukkojen elämä olisi muuta kuin suurinta surkeutta, ellei äitiä olisi olemassa. En minä päiviäni päätä, en minä sitä tee.
Hän huokasi syvään ja pyhkäisi otsaansa.
— Kamaliahan ne sellaiset ajatukset ovat, eikä niille pidä koskaan antaa valtaa. Täytyy taistella niitä vastaan.
— Käytkö sinä kirkossa? kysyi Mari.
— Kävinhän minä alussa, mutta en ole nyt viime aikoina enää käynyt. Ei voi pikku Mariakaan jättää yksinään. Ja jos sen vien kälylleni, saan sitten kuulla kokonaisen viikon siitä, kuinka erinomaisella tavalla hän on lasta hoitanut. Kun hänellä itsellään ei ole lapsia ollut, niin hän ylpeilee jo siitäkin, että osaa pitää lapsen niin sylissään, ettei siltä niskat taitu. Hyvähän kyllä olisi jossain käydä ja kuulla hyviä sanoja, mutta ei ole tullut mennyksi.
— Käy kirkossa, sanoi Mari. — On sitä minullakin vaikeita hetkiä elämässäni ollut, sillä onhan teitä sisaruksia niin monta kuollut, eikä sellainen äidille ole suinkaan helppoa. Jumalan sanasta olen sentään aina saanut ikäänkuin levon. Ja jos ei olekaan kirkkoon aina päässyt, niin on sydämessä tuntunut rauhallisemmalta, kun on edes virren hyräillyt.