Hän otti kimpusta oksia ja ojensi ne Hilmalle, joka ne pani kaapilla olevaan maljakkoon.
— Tyttäreni sanoi, että te olette ainoa, jonka kanssa hän seurustelee, sanoi Mari.
— Niin, haukkuvathan ne Hilmaa ylpeäksi. Ehkä sen tähden, ettei hän tahdo kuluttaa aikaansa kenen seurassa tahansa. Minä olen aivan samanlainen. En minäkään viitsi kaikkia luonani pitää. Senvuoksi minä Hilman seurassa olen. Hän katseli Hilmaa tarkkaavasti ja sanoi sitten:
— Sinä et ole oikein terveen näköinen. Kasvosi ovat laihtuneet aivan liian paljon.
— Johan tässä tilassakin tulee sellaiseksi, vastasi Hilma.
— Ei tule, jos hyvin varjelee itseään. Sinun täytyy pitää voimasi ylhäällä, sillä kuka muuten lapsia hoitaa. Ja jos heikonnut liikaa, niin synnytyskin käy vaikeaksi. Ja voi saada vaikka mitä sen jälkeen.
Hän kääntyi Marin puoleen ja alkoi iloisesti puhella, peitelläkseen sitä, että sanansa olivat nostattaneet Hilman silmiin kyyneliä.
— Kun minä viime kertaa olin äidiksi tulemassa, niin mieheni oli ihan hassuna varovaisuudessaan. Minä olen varma, että hän olisi pannut minut lasikaappiin, jos olisi saanut. Ja kun minä iltaisin ompelin lapselle vaatteita, niin hän istui vieressäni ja luki minulle romaaneja ääneen. Kun oikein hellä kohta tuli, niin me hupsut itkimme yhdessä, ja silloin olimme niin kovasti onnellisia. Ja kun viimeisinä aikoina en voinut enää kaikkea tehdä, mitä olisi pitänyt, varsinkaan en jaksanut pestä lattioita, niin eikös tuo tehnyt sitä, oli punainen kuin krapu ja hankasi niin kuin vuoden liat olisivat olleet lattiassa. Minä nauroin sille niin, että oli oikein hyvä olla. Tai eihän siinä oikein hyvä ollut, sillä se joudutti synnytystä ja saatiin pitää sellaista kiirettä, että oikein vieläkin ihmettelen.
— Mahdatte te olla onnellinen, sanoi Mari.
— Eiköhän ihminen aina ole onnellinen, olen minä tullut ajatelleeksi. Eihän sitä vastoinkäymistä ole, jota ei voisi voittaa, jos vain rohkeasti menee sitä vastaan. Minä uskon, että ihmisen masentaa se, minkä hän itse laittaa lisää onnettomuuteen.