Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.
Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.
— Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee, niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.
Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.
— Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin. Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.
— Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.
Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.
Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo, sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.
Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta mitään ajatella tai tehdä.