Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä katsomaan.
— Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä, sanoi Ester. — Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi ja veltoksi.
Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:
— Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun olla rauhassa.
— Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän, millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.
— Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.
— Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa, niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle aivan kuin paratiisia.
Hilma huokasi syvään jälleen.
— Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä välttämättömästi tahdot.
— Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi Ester. — Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.