— Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.
Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari, joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:
— Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin, millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.
Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä, jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.
Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.
Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi hiljaa itkeä.
— Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.
— On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja olla.
— Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.
— Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.