— On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.
— Kysykää sitten häneltä.
— Sitä me juuri teemmekin.
Hilma aivan sävähti.
— Mitä? sanoi hän. — Ette kai luule minun varastaneen?
— Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi
Ester.
— Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma, sen kyllä tiesin. — Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan minua varkaaksi syyttää.
— Sitä syytetään, joka sellainen on.
Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:
— Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.