— Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.
— Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin juuri, senkin tekopyhä!
Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän kohotti päänsä ja lausui:
— Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.
— Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan, sanoi Heta.
— Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen, joka varastaa!
Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle. Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa leikkiä.
Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.
Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?
Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli: