VIIDES LUKU.
Oli ilta, ja talon miesväki jo lepäsi päivän töistä, istuskellen pihamaalla tupakoiden, naisten vielä puuhaillessa ilta-askareissa, kun muuan naapuri, joka ajoi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin, huusi:
— Tulkaahan ottamaan, täällä olisi kirje talon emännälle!
Esko nousi hitaasti ja meni ajajan luo, otti kirjeen ja kiitti. Ajaja
jatkoi matkaansa. Esko luki osoitteen ja huomasi kirjeen olevan
Marille. Osoite oli kyllä naisen käsialalla kirjoitettu, mutta ei
Hilman.
— Äiti hoi! huusi hän. — Täällä olisi teille kirje.
Mari ilmestyi pirtin ovelle, pyyhki kosteat kätensä esiliinaansa ja otti kirjeen. Hän palasi tupaan. Esko jäi isänsä seuraan pihamaalle. Siinä he hetkisen puhelivat, kun äkkiä tuvasta kuului Marin pitkä, sydäntä vihlaiseva kirkaisu.
Alma oli vasikoita juottamassa läävän luona. Hän kavahti suoraksi, pudotti rainnan ja juoksi tupaa kohden. Naisena hän oli kuullut toisen naisen sydänhuudon ja tiesi suuren tuskan tulleen. Helenakin, joka oli aitassa, kuuli huudon. Hän jätti oven auki ja riensi tupaa kohden huutaen:
— Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä nyt on tapahtunut?
Nähdessään naisten juoksevan saivat miehetkin eloa jäseniinsä ja kiiruhtivat tupaan.
Siellä Mari istui ikkunan luona ja vapisten huusi särkyneellä äänellä: