— Ota pois tämä kalkki minulta, ota pois tämä kalkki minulta!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Alma.
— Äiti, mikä teidän on? kysyi Esko ja koetti tukea äitiään, joka oli suistumaisillaan lattialle.
— Hyvä jumala, hyvä jumala, enkä minä ollut siellä! vaikeroi Mari.
Jo oli Helenakin päässyt perille. Hän istahti Marin viereen ja sanoi:
— Hyvä lapsi, mikä sinulle on tullut?
Ja tällaisena hetkenä ei kenestäkään tuntunut omituiselta, että viisikymmenvuotiasta Maria sanottiin lapseksi. Mutta niin suuri oli tämän yhden ainoan sanan vaikutus, että Mari kietoi aivan kuin lapsi kätensä äitinsä kaulaan ja painoi päänsä hänen poveaan vasten purskahtaen hillittömään itkuun.
Ja vanhan Helenan käsi siveli Marin tukkaa, ja äänessä oli lempeä ja hyväilevä sointu, kun hän hiljaa ja tyynnyttävästi lausui:
— Kas niin, kas niin, rauhoitu nyt ja sano mitä on tapahtunut.
— Hilmalle… tuossa kirjeessä… lukekaa sieltä, en minä voi kertoa… sopersi Mari.