Esko huomasi lattialle pudonneen kirjeen, otti sen käteensä ja alkoi lukea väräjävällä äänellä.
Ja siinä oli tieto Hilman murhateosta. Aino kirjoitti siinä mitä sydämellisimmällä tavalla tapahtumasta Marille. Hän oli ennättänyt ottaa jo kaikesta selkoa ja arveli syynä Hilman tekoon olleen sekä Oskarin juopottelun että Esterin tunnottoman syytöksen.
Kirjeen lukemisen aikana oli Mari hellittänyt kätensä äitinsä kaulasta ja istui nyt hypistellen esiliinaansa hermostuneesti, suurten kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Helenan vanhat kasvot olivat käyneet aivan vahankalpeiksi, mutta ainoatakaan kyyneltä ei näkynyt hänen silmissään, katse oli vain saanut ikäänkuin terävän ja läpitunkevan voiman, ja toinen käsi oli laskeutunut Marin olalle ikäänkuin turvatakseen häntä. Eskon ääni värisi, ja vakavana seisoi Kalle tuijottaen eteensä.
Mutta kun Esko oli lopettanut lukemisen, kietoi Alma kätensä hänen kaulaansa, ja nuo kaksi, jotka eivät koskaan muiden läsnäollessa osoittaneet hellempiä tunteitaan, syleilivät toisiaan nyt. Ja miehensä sylistä irroittautuen Alma riensi kiireesti tuvan perälle, kumartui kehdon puoleen, missä lapsensa nukkui, ja alkoi sopertaa sille äidinrakkauden mielettömiä sanoja, kunnes itku tukahdutti äänen ja hän vaipui kehdon ääreen kätkien kasvonsa lapsen peitteen laskoksiin.
Hiljaa olivat toiset. Pitkään aikaan ei kukaan liikahtanutkaan. Viimein Kalle läksi hitaasti ja raskaasti astumaan, meni tuvan perälle ja istahti pöydän taakse. Esko meni vaimonsa luo, istui penkille hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Alma kohotti silloin päätään, siirtyi hiukan lähemmäksi miestänsä ja istuen permannolla painoi päänsä hänen polviansa vasten.
Hiljaista oli tuvassa, ei kuulunut muuta kuin Marin vaikeroiva ääni:
— Voi lapsi parka! Enkä minä saanut olla siellä häntä lohduttamassa! Ja näin on hän langennut suureen rikokseen! Hyvä jumala, kun tappaa molemmat lapsensa ja aikoo surmata itsensäkin! Kuinka hän joutuikaan sellaiseen ahdistukseen, ettei osannut ajatella enää mitään eteenpäin? Voi lapsi parkaa! Kuinka hänen on voinut näin käydä?
Silloin Alma kohotti päänsä, ja äänessä oli terävä kiihoittunut sävy hänen lausuessaan:
— Kun ei annettu hänelle lupaa tulla tänne, jos hullusti kävisi! Eihän tuo raukka ole jaksanut sitten enää kestää, kun ei ole tiennyt, minne menisi turvaan. Me täällä olemme syypäitä tähän kaikkeen.
— Vaiti, miniä! huusi Kalle jyrkästi pöydän takaa.