— Kas niin, Alma, älä sekaannu tähän! sanoi Esko, hyväili vaimoaan ja painoi hänen päänsä polveaan vasten.
Oli hetkisen hiljaista. Silloin kuului Helenan rauhallinen ääni:
— Alma on oikeassa. Syyllisiä olemme me täällä, ainakin osaksi.
— Minä en salli tuollaista puhuttavan talossani, sanoi Kalle.
— Sinä unohdat, vävy, että minä puhun nyt, sanoi Helena tyynesti.
Kalle murahti jotain, mutta ei enää tahtonut estää anoppiaan jatkamasta.
— Hilma on tuntenut itsensä siellä yksinäiseksi, jatkoi Helena. — Hän olisi kaivannut hyvyyttä ja varmuutta siitä, että voi jonnekin hädän hetkenä paeta. Sinä, Kalle, sen kielsit silloin, kun asiasta oli puhe. Minä uskon, että teit parhaan ymmärryksesi mukaan ja näit asiat niinkuin sinä miehenä voit nähdä. Mutta nyt on tapahtunut jotain hirveätä Hilmalle, ja meidänkin on nyt tehtävä jotain hänen hyväkseen.
— Mutta emmehän me voi mitään, sanoi Kalle. — Laki on laki, ja rangaistus on ankara murhasta.
— On kai teosta, jatkoi Helena. — Mutta kun oikeus saa tietää, mikä
Hilman on johtanut tähän kaikkeen, niin sen täytyy häntä armahtaa.
— Laki ei armahda murhantekijää, sanoi Kalle.