Hän hengähti syvään. Helena tarttui hänen käteensä ja sanoi lempeästi, aivan kuin aavistaen jotain:
— Älähän nyt, Mari, jätetään tämä asia, kyllä minä kaiken järjestän jollain muulla tavalla, vaikka lainaamalla.
— Ei, ei, sanoi Mari, ei, äiti, ei sinun ei ole hankittava rahoja, vaan Kallen ne on annettava.
Hän kääntyi jälleen miehensä puoleen ja jatkoi:
— Minä en ole koskaan ilmoittanut sinulle elämäni vaikeinta hetkeä. Nyt minä sen teen. Kun Esko oli vuoden vanha, tulit sinä kerran humalassa kotiin, olit minulle paha ja tyly. Olin silloin väsynyt ja onneton. Olin tehnyt työtä ja olin sairastunut siitä. Minä näin sinun käyttävän väkijuomiin ne rahat, jolla olisi voinut hankkia minulle parannus ja apu taloon, jotta minun ei olisi tarvinnut juuri silloin ahertaa ja siten antaa taudin tulla pahemmaksi, sen saman, jonka jälkeen olen ollut niin heikko… no niin, sanotaan sekin suoraan, että jokainen lapsi sen jälkeen on kuollut.
— Minä en tietänyt… sanoi Kalle vapisevalla äänellä.
— Niin, sinä et ole tietänyt, enkä minä ole tahtonut sinun taakkaasi tätä ennen tehdä raskaammaksi. Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa kaikki. Silloin tuona iltana, kun sinä tulit humalassa kotia, sait mieleni niin masentumaan, että minä tahdoin päättää päiväni. Niin, minäkin olen sellaista ajatellut. Minä otin Eskon syliini ja aioin mennä hänen kanssaan järveen. Mutta juuri kun nousin lähteäkseni, sanoi äitini, että hän ottaa Eskon vuoteeseensa, jotta minä saan nukkua. Ja tuo yksi ystävällisyys riitti, minä annoin hänelle lapsen ja palasin vuoteeseen. Ja minä jaksoin taas elää.
— Mari! sai Kalle vaivoin sanotuksi.
Hän istui vapisten paikallaan.
— Sinä olet tässä puhunut laista ja oikeudesta. Mutta sillä kertaa sinä olit ajamaisillasi minut rikokseen. Ja kun kielsit, että Hilma ei saa tulla tänne meille, jos elämä hänen kodissaan käy liian raskaaksi, niin olet ollut häntäkin sysäämässä tekoon. Minä pelastuin, hän meni.