Kalle ojensi molemmat kätensä häntä kohden. Mari astui hänen luokseen, ja molemmat aviopuolisot katsoivat pitkään toisiinsa.
— Tehkää minkä katsotte oikeaksi, sanoi Kalle väräjävällä äänellä. — Minä autan, minä teen, mitä tahansa, jotta saisin omat rikokseni edes jossain määrin sovitetuksi.
Mari nyökkäsi hiljaa ja katsoi mieheensä hellästi ja vakaasti.
Mutta Esko oli kertomuksen kuullessaan noussut vaimonsa vierestä ja juoksi nyt äitinsä luo sulkien hänet syliinsä. Ja monesta, monesta vuodesta tunsi Mari jälleen poikansa käsien kietoutuvan kaulaansa. Sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Hän purskahti itkuun, mutta ei enää tyrskivään, niinkuin äsken, vaan hiljaiseen, kirvoittavaan itkuun.
Helena oli istahtanut penkille, ja hänen vanha äänensä aloitti virren. Kukaan siihen ei osannut yhtyä, niin täynnä oli jokaisen sydän, että laulu tyrehtyi huulille. Mutta vanha Helena lauloi ja päätti virren ja kun hän painoi sen jälkeen päänsä rukoukseen, tunsivat kaikki, kuin suuri ihmeellinen sunnuntai, elämän korkeankaunis pyhäpäivä olisi ollut heidän tuvassaan vietettävänä.
* * * * *
Hilman haava parantui parin viikon päästä, hän joutui tutkintovankilaan ja sitten raastupaan tuomittavaksi. Helena ja Mari olivat Ainon kautta saaneet tiedon tutkintopäivästä ja olivat saapuneet siksi päivää Helsinkiin. Ainon kautta he myöskin olivat hankkineet Hilmalle asianajajan.
Heti asemalta he menivät suoraan Ainon asunnolle. Nyt ei Marin enää tarvinnut kysellä tietä, tunsihan hän sen hyvin.
Aino otti heidät hyvin sydämellisesti vastaan ja kertoi asianajajan arvelun mukaan Hilman asian tulevan oikeuden istunnossa esiin kello kahdentoista aikaan.
— Kai te neuvotte, missä oikeus istuu? sanoi Mari.