— Siltä tuo melkein näyttää.
Oskari huomasi, sisarensa nykäistyä häntä, Marin ja aikoi astua häntä kohden muutaman askeleen, mutta palasikin paikoilleen ja sieltä kumarsi ainoastaan. Hänen käyntinsä oli hiukan epävarmaa.
— Tuohan mies on humalassa silloinkin, kun hänen vaimoaan tuomitaan, sanoi Helena.
Hilma parka!
Oikeussalin eteisessä vallitseva hiljaisuus, virallisten menojen ja tapojen varmuus, herättivät Marissa ja Helenassa jonkinmoisen toivottomuuden. Täällä oli olemassa yhteiskunnallinen koneisto, joka toimi aivan säännöllisesti, ottamatta vähääkään varteen ihmisten tunteita. Ellei jotain odottamatonta, Hilmalle edullista ilmaantuisi, niin ei tuomioistuin häntä suinkaan millään erikoisella ystävällisyydellä kohtelisi.
Salista, missä oikeus istui, kuului hälinää ja oikeudenpalvelijan nähtiin juoksevan kiireellisesti eteisen läpi ja palaavan uudelleen.
— Mitähän siellä nyt on tapahtunut? kysyi Aino.
— Siellä on eräs yksinäinen nainen, joka kuristi vastasyntyneen lapsensa, vastasi muuan lähellä oleva henkilö kuultuaan kysymyksen. — Hän on jo kaksi kertaa ennen pyörtynyt istunnon aikana. Ehkä pyörtyi taas.
— Miksi ne sitten sitä raukkaa tänne kuljettavatkaan, sanoi Mari.
Ihmisparka!
Ovella oleva palvelija ilmoitti, että käsiteltäväksi tulee Hilma Latvalan asia. Vähän ajan päästä tuli Hilma vanginvartijan saattamana eteiseen. Mari näki tyttärensä hyvin kalpeaksi ja pitkälle kehittynyt raskaudentila oli tehnyt hänen silmänympäristönsä jo aivan tummiksi ja käynnin raskaaksi ja vaivalloiseksi. Hän huomasi äitinsä ja äidinäitinsä, pysähtyi hetkiseksi, nyökkäsi sitten hiljaa ja meni oikeussaliin.