Vähän ajan päästä kutsuttiin todistajat vannomaan valaa. Samassa tuli eteisen kautta kiireellisesti hienon näköinen herra ja kiiruhti oikeussaliin.
— Tuossa meni Hilman asianajaja, sanoi Aino lähtiessään oikeussaliin tekemään todistajan valaa.
Huoneesta väheni väki, sillä tämä oli sen päivän viimeinen esillä oleva juttu. Mari jäi Helenan kanssa kahden. Salissa ei ollut enää muita kuin pari oikeudenpalvelijaa.
— Vahvistakaamme mieltämme rukouksella, sanoi Helena.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili kauan hartaasti silmät ummessa. Kun hän jälleen kääntyi Marin puoleen sanoi hän:
— Olen nyt jo rauhallisempi. Tulin tässä ajatelleeksi sitäkin, että kai jumala on niin määrännyt, että minun vielä on tehtävä jotain kanssaihmisteni hyväksi, koska tämän asian on johdattanut eteeni. Minä jo luulin, että minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odotella kuolemaa, mutta nyt tiedän, että olen elämässä välttämätön. Jos täällä huonosti käykin, niin onhan ylempiä oikeuksia olemassa ja niissä täytyy sen, mikä tässäkin asiassa on Hilman puolella, tulla esiin, aivan kirkkaasti esiin. Oikeutta täytyy olla maailmassa, täytyy olla, sillä kuinka muuten me jaksaisimmekaan elää.
Todistajat palasivat vähän ajan päästä takaisin, mennäkseen sitten yksitellen kutsunnan mukaan oikeussaliin.
Ja istuntoa kesti, kesti tuntikausia, todistajat astuivat istuntosaliin ja palasivat sieltä, muutamia kutsuttiin uudelleenkin. Aino kertoi, mitä hän tiesi oikeussalissa tapahtuneen. Hilma oli rehellisesti tunnustanut kaiken todeksi ja oli sanonut olevansa valmis ottamaan kaiken rangaistuksen vastaan.
Ester puheli tahallaan niin ääneen, jotta Mari sen kuulisi. Hän kertoi eräälle naapurinaiselle, kuinka hän oli sievästi oikeudelle sanonut, että Hilma oli huono nainen, joka paljaasta pahuudesta oli surmannut lapsensa. Mari kuunteli ja hänen sydäntään vihloi.
— Sillä naisella ei ole lapsia, sen vuoksi noin puhuu, sanoi hän Helenalle. — Jos hänellä olisi ollut lapsia, kyllä ymmärtäisi paremmin.