Jännitys kasvoi yhä suuremmaksi. Marista tuntui kuin huoneessa ei olisi ollut ilmaa ja Helenan kasvoille oli noussut poskipäihin hehkuvat täplät.
Viimein koitti se hetki, jolloin asianajaja piti viimeisen puolustuspuheensa. Hänen äänensä kaikui heikosti oven läpi. Lopetettuaan astui hän ulos eteiseen. Aino meni heti hänen luokseen.
— Miltä näyttää? kysyi hän levottomana.
— Kas, rouva, siinähän te olettekin, sanoi asianajaja. — Te puolustitte aivan erinomaisen hyvin syytettyä oikeuden edessä. Jos jotain hyvää tulee, niin kyllä se tulee silloin teidän sanojenne vaikutuksesta.
— Mutta odotatteko mitään hyvää?
— Sitä ei voi sanoo. Todistukset ovat siksi raskauttavia ja teko on tehty siksi selvästi ja jyrkästi, että tuomari ei voi muuta kuin tuomita aivan lain kirjaimen mukaan.
Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:
— Mutta voimmehan valittaa sitten hoviin.
— Mutta eikö mikään seikka lievennä rikosta? kysyi Aino.
— Miehen juoppous kyllä jossain määrin, vastasi asianajaja. — Mutta kun syytetty itse sanoo, ettei hän voi miestään soimata mistään pahoinpitelystä, niin ei sekään taida vaikuttaa suurta.