— No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.
Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:
— Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.
— Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.
— No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee, millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä tehnyt.
— Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on sallittu.
— Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän onnettomuutta saada kuin nyt jo on?
— Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari, — niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin paljon.
— Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.
— Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?