Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään puiden:
— Kyllä minä tämän vielä muistan!
Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:
— No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?
Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä, mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.
— Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi rakkauden vastaan, sanoi Mari.
— Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.
He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja toivottivat onnea.
— Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.
— Onhan sinun syntymäpäiväsi.