— Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.
— Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.
— Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.
— Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. — Jos elämä olisi edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.
— Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on, sanoi Helena. — Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi tulla vielä hyvin onnelliseksi.
— Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi Emma. — Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle syntyessään.
— Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta? sanoi Helena.
— Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän kuolisi, niin iloinen minä olisin.
— Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. —
Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.
— Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten olisi elämä aivan tyhjää!