— Menisikin, niin hyvä olisi.
— Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!
Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen. Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.
Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen uida, painui uudelleen.
Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi, oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua, nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.
— Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.
Emma oli aivan kalpea.
— Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.
Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului, sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.
Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.