— Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?
SEITSEMÄS LUKU.
Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:
— Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.
Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi, jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin aina voivat tulla täydellisemmiksi.
Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle.
Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.
Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.
Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai heissä vallan.
— Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.
— Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. — Hän lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja silloin olet tervetullut kotiin.